Ruisrockissa

Tulen Ruisrockiin irrottamaan itseni kunnollisuudesta

(Siellä on kamalaa, minulle selviää myöhemmin, ajattelen vain ylikulutusta)

Lakkaan kynnet bussissa, on vielä hyvä fiilis ja olen meikannut tunnin, opetellut meikkaamaan / ystävieni meikeillä. Paikalle päästyäni sataa kaatamalla. Mutta se ei haittaa, muistelen miten istun keittiön pöydän ääressä kuin pahatar, mustakyntinen sormissani sormuksia. Opettelen siis meikkaamaan, näytän paremmalta kuin koskaan, opin käyttämään varjostuksia ja kohottamaan poskipäitäni, valottamaan silmiä, amorinkaarta.

Lainaan ystäviltäni kysymättä heidän kasvovettä ja öljyjä, kuuntelen samanlaista teinimusiikkia kuin muutama vuosi sitten. Ajattelen, että tulen kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä olemaan juuri kuten nämä keski-ikäiset äidit jotka haluavat nyt minua, en kuten äitini. Ellei jotain kummaa tapahdu,

halusin laihtua, tiesin sen, tai pysyä ainakin samoissa mitoissa kuin nyt, mutta söin silti normaalisti. Tämä kesä on toistaiseksi mennyt paremmin kuin edellinen, syön paremmin kuin kolmeen edelliseen vuoteen. Koska enemmän kuin laihtua, halusin pysyä terveenä ja tavata tuttuja, riekkua keikoilla. 

Festareiden järjettömyys jotenkin iski minuun uudella tavalla, niin paljon roskaa, niin paljon ongelmajätettä ympäriinsä – miten tämä kulttuuri oikein on syntynyt? Mitähän tästäkin valkoisesta sekoilusta oikein ajatellaan alkuperäiskansojen keskuudessa, joiden elämän valtaväestö tekee mahdottomaksi systemaattisella sorrollaan. Häpeän

Kuljen ympäriinsä festivaalialueella ja syön toisten jättämiltä ruokalautasilta. Joku tallaa tyhjän tölkin, metallin ruttaantumisesta kuuluu rätinää. Mistä lie louhittu sekin arvokas kappale luontoa 

Tiedän monia valkoisiakin, jotka vastustavat tätä kaikkea. He elävät aurinkopaneelit katollaan ja viljelevät yksin tai yhdessä – entinen kollegani muutti kommuuniin pohjoiseen, rauhoittuu siellä ja toivon, ettei kyynisty. Tässä kuviossa, jossa valkoiset akateemiset, ahdistuneet miehet muuttavat maalle, on fasistisoitumisen vaara. Siis ekofasistisoitumisen, linkolalaistumisen vaara. Pentti Linkola oli ajattelija, syväekologian kannattaja sekä rasisti, avoin fasisti, diktatuurin puolesta puhuja. Hän edustaa maakuoppaan muuttamista ja ihmisvihaa.

Kerran keskustelin tinderissä erään vaatimattomasti elelevän, niukkuudessa nauttivan ihmisen kanssa. Olimme tavanneet kerran teatteriesityksessäni, olin lavalla, ja hän aloitti keskustelun tästä. Minä itseasiassa näyttelin häntä, tai hänen hahmoaan – minun roolihahmoni oli saanut vaikutteita tästä elämäntyylistä ja kannoin tämän ihmisen nimeä. Emme juuri puhuneet esityksen jälkeen livenä, koska hän oli ilmeisesti kumppaninsa kanssa paikalla, eikä se näin ollut kai soveliasta. Ehkä hän kiinnostui minusta jo tuolloin, yleisöstä käsin. Keskusteluyhteytemme avautui vasta hänen erottuaan, sovelluksessa – näin se kai yleensä meneekin. 

Keskustelu jäi minun puolestani. Kai minä vieroksuin sitä liiallista maanläheisyyttä, 50-lukua muistuttavaa/ihannoivaa tyyliä ja asennetta, mikä kuvista välittyi. Ehkä hän näytti liian hipiltä, metsänpeikolta tai sitten ajattelin, etten olisi itse valmis vielä kymmeneen vuoteen muuttamaan maalle, menemään naimisiin, sitoutumaan maahan, kuokkaan ja Jussiin.

Oman ympäristöahdistukseni ollessa korkeimmissa lukemissaan, (12-15 -vuotiaana) muistan äitini osoittaneeni minulle Pentti Linkolan kahden aukeaman haastattelun Helsingin Sanomissa. Luin sen kohtalaisella mielenkiinnolla, juttu oli laaja ja siitä huokui lehden sekä kokonaisen kansakunnan arvostus, luulen. En muista jutusta yksityiskohtia, mikä huojentaa oloani nyt: en inspiroitunut iäksi, alkanut fanittaa tätä kyynistynyttä fasistia. Jokin haastattelussa kuitenkin vetosi minuun, ja se oli Linkolan suora ahdistus. Se oli myrkyllistä, suoraa, läpikuultavaa, kärkästä. Minä sairastin vakavaa anoreksiaa tai olin alkanut vuosia kestävän toipumisprosessini, ja inhosin kaikkea niin ympärilläni kuin itsessänikin. Inhosin joulua, inhosin sukulaisiani, inhosin kulutuskulttuuria ja lahjapakettien roskia. Inhosin jokaikistä materiaalista lahjaa, joka minulle vasten tahtoani annettiin, ja inhosin muovipakkauksia; inhosin Stockmannia, Helsingin keskustaa (inhoan yhä) ja sovituskoppien peilejä. Inhosin keittiötä, inhosin kaloreita eli ruokaa ja ruokailuaikoja. Inhosin talouskasvua, jonka täysin käsittämätön perusajatus oli juuri alkanut aukemaan minulle; inhosin järjestelmää, joka romahduttaa ekosysteemit, ihmisten mielet, täyttää meret muovilla. Inhosin sitä, etten voinut sanoa kouriintuntuvasti EI. Olisin halunnut pysäyttää tämän koneen avokämmenin koko kehoni voimalla, puskea ruumiini sitä vasten ja nujertaa sen vasten kallion seinämää. Sarvillani työntyisin metalliseen, kiiltävään peltipintaan, siihen tulisi hirvittävän suuret reiät ja

ja iskisin rystysin ja nyrkkiraudoin koneen tainnoksiin. Litistäisin ja sitten iskisin kivellä hajalle rakennelmia, yksi kerrallaan niin monia – joita on 

Shellin, Nesteen, Unileverin ja Amazonin toimitilat, pörssikurssit ja pidättää niiden toimitusjohtajat, viestintäsuunnittelijat, tuotesuunnittelijat, graafikot,

Haluaisin repiä taloutta suojelevan lainsäädännön ja 

Tässä vaiheessa monet rakennelmat olisivat jo ilmitulessa, ja kaupungissa kamala meininki, hyvä ja huono. Ihmiset tappelisivat keskenään, minäkin jonkun tai joidenkin kanssa, mutta ihmisiä olisi kaappaamassa valtaa 

Herään horteesta sateisessa Tukholmassa keskeltä paneelikeskustelua. Olen lukenut ääneen työn alla olevaa tekstiäni, (sillä mielestäni nimenomaan keskeneräistä tulee näyttää ja jakaa kaikille, jotta siitä voi yhdessä tarkastellen tulla parempi ja välttää virheet, joita omasta positiostani käsin väkisinkin teen). Teksti seikkailee puheen, esseen ja artikkelin rajamailla, leikkii vähän jokaista. En tiedä mihin haluan sen julkaista, vai haluanko julkaista sitä ollenkaan. 

Minut herätetään kysymyksellä yleisöstä, se on jonkin arvostetun taloussanomien toimittaja, en ehdi mukaan puheenvuoron alkuun jossa kysyjä esittelee itsensä. Kysymys kuitenkin kuuluu:
"In your speech etc. you were on a very abstract level, but at the same time concretely destroying capitalist structures, naming companies and smashing their physical spaces. How would you give jobs to all the workers of the companies? How would you save the poor, who would be even poorer after capitalism coming down?"